Löysätään ohjia!

Mä oon ollu tosi ankara itselleni. Aina. Koko mun tähänastisen elämän.
Oon aina odottanut joulukuun ensimmäiseen päivään, ennen kuin alan mitenkään viettämään joulua. Nyt tuntuu hyvältä istua kahvittelemassa Budapestin sydämmessä, marraskuun alussa ja kuunnella joulumusiikkia. Ja täällähän heti marraskuun alussa laitettiin jouluvalot kaupungin eri spotteihin!
Kotonakin mun kämppiksen kanssa oon vähäsen jo laittanut joulua. Vähän. Kanelikynttilöitä ja valosarjoja. Tällä viikolla ehdin vetäistä ekat piparkakkuöveritkin tyttöjeniltaa vietellessä ystävättärien kanssa. Mikä hassuinta, tytöt oli ostanut pipareita ikeasta, eikä he edes tienneet että se on meillä suomessa jouluruoka. Nauratti, mun joulunvietto alkoi spontaanisti, vahigossa. Tuntuu hyvältä ettei tarvitse odottaa joulukuuhun asti.

Oon ollut ankara myös itselleni esim elämän suunnittelun suhteen suhteen. Muistan, kuinka viimeisen päälle yritin välttää välivuotta vielä silloin kun aloitin lukion. Mulle sanottiin, että jospa lykkäisin lukion aloittamista, hoitaisin syömishäiriön pois alta ensin. En uskonut, mutta tuli se välivuosi sieltä sittenkin. Välttelin sitä niin paljon, ja soimasin itseäni. Mutta arvatkaas mitä? Se teki mulle tosi hyvää. Ei sillä, että mulla olisi ollut vaihtoehtoja, mutta silti. Joskus elämä ajautuu karille mutta se tekee hyvää.

Välivuotta mä tässäkin viettelen, tosin lukion jälkeistä. Ajatuksena tuntui vuosi sitten kamalalta, jos ei lukion jälkeen jatka heti opintoja. Tässä sitä kuitenkin olen, täysin tyytyväisenä elämääni ja elämäntilanteeseeni, tajuamassa ja kirjoittamassa uusia asioita itsestäni ja elämästä.

Oon ollut tosi ankara ja tiukka mun päätösten kanssa. Päätin 4 vuotiaana että musta tulee lääkäri. Jo silloin kaikki kehuivat ja sanoivat kuinka hieno ammatti se onkaan ja pikkuinen Anna tietenkin imi kaikki positiiviset reaktiot itseensä. Tiedättekö mitä? Mä oon joskus epävarma että haluan lääkäriksi. Kyllä, ammattina se houkuttaa. Kyllä mä aijon lääkikseenkin hakea. Ensimmäistä kertaa mulla kuitenkin käy mielessä että on muitakin aloja maailmassa. Mä en antanut itseni edes miettiä muita vaihtoehtoja, vaan suljin itseni pieneen häkkiin. ''Mä päätin että musta tulee lääkäri joten se musta tulee.'' Kaikki positiiviset kannustukset muuttui mun mielessä oletukseksi. Tuntui että kaikki nyt pettyy, jos musta ei tuukkaan lääkäriä.

Jos en olisi sitä päähänpistosta joskus muksuna saanut, nyt todennäköisesti lähtisin etsimään alaa, joka kiinnostaa, jossa olen ja olin lukiossa hyvä, jonka opiskelusta nauttisin, ja joka työllistäisi mut työhön josta nauttisin ja jossa saisin todella toteuttaa itseäni. Lääkärin ammatti tarjoaa niin paljon erilaisia muotoja, että löytäisin sieltä varmasti paikkani. Se ei ole kuitenkaan se ammatti, jonne johtava tie on mun mukavuusalueella.

Kuulostaa nyt varmaan hassulta, mutta oon ollut myös tosi ankara itselleni parisuhdeasioissa. ''Ei, en mene treffeille enkä päästä ketään lähelle kunnes löydän sen oikean.''
Noh, en tiedä pitikö mun elää 20 vuotta, ennen kun tajusin että eihän sitä oikeaa löydä ellei ketään päästä lähelle. Joo, turpaan tulee varmasti kerran tai kaksi, mutta.. no can do. Lähdetään elämään.

Oon ollut tosi ankara itselleni rahankäytön suhteen. SE ON SIIS HYVÄ. Joskus on niitä vaiheita kuitenkin kun on vaan vähän törsättävä. Pakko täsmentää, että oon kyllä kuluttanut rahaa :D Mulle tuli vaan aina tosi paha olo siitä. Aina tuli olo, että olisi pitänyt säästää, vaikka mulla olisi ollut säästössä oikeasti ihan riittävästi. Säästäminen on hyvästä, mutta ajoittaista rahanmenoa ei kannata katua, jos hankinta on oikeasti kannattava tai tuo pitkäaikaista iloa. Esim toinen talvitakki. En voisi olla onnellisempi tällä viikolla hankkimastani talvitakista. Joskus olisin kärsinyt omantunnontuskista sen sijaan, että olisin fiilistellyt sitä että minne meenkin tämä takki päällä, tuntuu kuin olisi jättivilttiin kääriytynyt.

On varmasti sanomattakin selvää, että oon ollut joskus tosi ankara itselleni syömisten suhteen, sitä anoreksia on. Mitään yllättäviä ruokailutilanteita, kaloripitoisuudeltaan tuntemattomia ruokia, aterioiden välisiä naposteluja, viinilasillisia, suklaanpaloja, capucciinoja, tai herra varjelkoon, pitsaa ei tullut kuuloonkaan. Kaikki minimiin.
Tähän tämänpäiväiseen tilanteeseen tämä ei päde, eikä nyt lisättävää ookkaan, kun sen verran, kuinka ihanaa on elää ilman syömishäiriötä, nauttia ruoasta, juomista, oikeasti. Nauttia.

Oon ollut tosi ankara myös liikunnan suhteen. Mulla on edelleen liikuntasuunnitelma, jota noudatan. 4 salitreeniä, 2 juoksutreeniä. Joskus oli pakko mennä ja appajee kuinka ahdisti jos ei mennyt.
Tänään, jos ei sali huvita, teen kotijoogaa. Jos ei huvita juosta, lähden rennolle kävelylle. Tai jos ei vaan huvita mikään liikuntamuoto, niin sitten ei. Joskus on täysin jees jättää treeni ihan kokonaan välistä, ja nähdä kaveria, mennä shoppailemaan tai pitää vaan pyjamapäivä.

Ylipäätään oon ollut ankara rutiinien noudattamisessa. Muistakaa että poikkeukset vahvistaa sääntöjä. Oon todella rutiinia rakastava ihminen, mutta oon oppinut nauttimaan spontaaneista tilanteista, yllättävistä ideoista ja tilanteista jossa on pakko poistua mukavuusalueelta. Tuntuu aina hyvältä palata  tuttuun ja turvalluiseen, mutta, niin isoissa kuin pienissä asioissa, kannattaa joskus höllätä ohjia ja antaa vaan mennä, mennä virran mukana.

Lukiosta toipuneena

Mä istuskelen täällä, väsyneenä, kynttilänvalossa hämmentävän nopeasti hurahtaneen lauantain jälkeen. Väsy on, mutta silti latautunut olo. En oo ikinä ollut näin energinen syksyllä. Suomessa kaamos on kyllä viisi kertaa pahempi kuin täällä keskieuroopassa, ja valon määrän ansiosta tämä enrgisyys varmaan osittain johtuukin. Vasta eilen täällä oli sellainen oikea syysilma. Vähäsen tuntui kylmältä kun hengitti syvään, auringonvalo on jotenkin ohuempaa, valo näyttää erilaiselta. Puissakin alkaa olemaan enemmän värejä.

Sen lisäksi etten oo ollut vielä koskaa näin hyvinvoiva syksyllä, en oo myöskään koskaan nauttinut syksystä näin paljon. En tiedä kumpi on syy ja kumpi seuraus. Nautin syksystä ja siksi olo on hyvä, vai olo on hyvä ja siksi pystyn nauttimaan syksystä..? :D

Sen sijaan että väsyisin koko ajan enemmän, tuntuu että energiat vaan lisääntyy. Tuntuu, että energia on tosi hyvin tasapainossa. Lukio+työ kombinaation jälkeen tää on jokseenkin uutta.
Jaksan herätä aamulla ja alan lukemaan ihan onnessani.
Treenaaminen on selkeästi yksi päivän kohokohta, ja siis ihan oikeasti, vaikka oon aina tykännyt urheilla niin nyt on kyllä into jotain ihan uutta luokkaa :D Kun edes ajattelen että illalla pääsen salille, vatsassa kihelmöi. MITÄ?!
Yksinoleminen ei oo ollut mulle koskaan näin ''tylsää'', ja tämä on siis positiivinen asia. En oo koskaan nauttinut sosiaalisista tilanteista ja ylipäätään ihmissuhteista näin paljon. Tai siis.. Olen, mutta kun on hyvässä voimassa ja voi hyvin, kaipaa yksinolemista ehkä vähemmän. Tarvitsen sitä, mutta huomattavasti vähemmän. Toki on otettava huomioon, että kun olin lukioajan kahvilassa töissä, asiakaspalvelu piti huolta sosiaalisista kanssakäymisistä, ja mitä vielä, mun työkaverit sattui ja sattuu olemaan mun parhaimpia ystäviä. Vapaa-aikani vietin siis mielelläni yksin, enintään kissan kanssa. Nyt taas esimerkiksi kun mun kämppis menee kotiin viikonlopuksi, tuntuu todella yksinäiseltä ja kaipaan heti jonkun ystävän kanssa kaupungille tai muuten vain seuraa.

Tuntuu, että nyt kivoja asioita vain tulee, ja voin vaan luottaa siihen että elämä kannattelee. Ei tarvitse ponnistella elämän mieluisuuden eteen.
Lukion aikana mulla oli sellainen olo, että elämään pitää väkisin keksiä jotain kivaa. Niin se varmaan vähän olikin, ainakin mulle. En olisi jaksanut tehdä töiden ja koulun ohella oikein mitään, mutta tunsin että se ei ole ok. Tunsin että jos mun elämään ei sisälly muuta kuin koulu, työ, ja treeni, niin tuun hulluksi. Oli pakko keksiä vastapainoksi jotain mikä erottuisi vähän harmaasta arjesta. Oli pakko tehdä jotain 'kivaa'. Oli aina pakko suunnitella jotain mitä voi odottaa. Ja siis tää kaikki pakko, suunnittelu, pähkäily, ylipäätään ahdistuneisuus koulun ja töiden ulkopuolisen elämän vähäisyydestä vei vaan lisää energiaa. Toisaalta, tää kaikki mikä tuntui pakolta piti huolta siitä että lukion ohella mulla oli muutakin elämää, vaikka siihen piti joskus panostamalla panostaa.

Nyt taas en oo suunnitellut tulevaisuudelle oikeastaan mitään,  tänne Unkariinkin tulin ihan ilman mitään suunnitelmia, paitsi tietenkin se opiskelu itsenäisesti ensivuoden pääsykokeisiin.
 Niin vaan täällä on kuitenkin käynyt mun ystäviä vierailulla, ja tänne on heitä tulossakin ihan lähiaikoinakin. Niin vaan mua odottaa lapinreissu mun ihanien ja niin rakkaiden ystävien kanssa tammikuussa. Niin vaan löysin ihan täydellisen valmennuskurssin (joka muuten alkoi tällä viikolla) Semmelweis Yliopistolta, joka inspiroi mua huippuopettajien ansiosta niin paljon että en malta pysyä nahoissani. Niin vain löytyi kämppis jonka kanssa viihdyn tosi hyvin ja jonka kanssa vedin eilen korvapuustiöverit.
Kirjoitusten loputtua ei käynyt pienessä mielessäkään, että asun Unkarissa ja käyn valmennuskurssia täällä. Ja nautin samalla elämästä ihan täysin rinnoin.

Mä kyllä ihan tietoisesti kirjoitusten jälkeen aloin rakentaa elämää uudella otteella. Tiesin, että monilla lukion loppuminen on kuin vedettäisiin matto alta. Niin mustakin vähän tuntui, vaikka yritin valmistautua etukäteen. Mietin paljon eri mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja au-pair vuodesta kokemusasiantuntijakoulutukseen asti. Totuus kuitenkin oli, että tulevaisuuden suunnittelu oli mun osalta pakoilua kirjoitusten paineen alta. Vasta niiden loputtua näin asiat selkeästi ja realistisetsi, ja hyvin, hyvin hitaasti eikä edes yhtään varmasti alkoi muotoutua kuva siitä, miten viettäisin tämän välivuoden. Nyt ymmärrän, että liian usein katson elämää liian lyhyellä aikavälillä. Jos nyt tuntuu epävarmalta, elämä on epävarmaa. Totuus on, että se on epävarma aika elämässä. Elämä ei ole epävarmaa kokonaisuudessaan. Kirjoitusten jälkeen ei oikein ollut stressikapasiteettiakaan jäljellä, joten annoin vaan olla ja mennä. Ja se toimi paremmin kuin yksikään suunnitelma (joita oli oikeasti naurettavan paljon).

Nyt kun katson taaksepäin, oon tosi iloinen että lukioaikana pidin huolta väkisinkin muusta elämästä ja rakensin omannäköistä elämää. Vaikka siihen kului energiaa, mulla on nyt ihania muistoja lukioajoilta, muutakin kuin kirjan ääressä istumista. Vaikka arki olikin vähän harmaata, niin mulla on muistajo jotka värittää näitä vuosia.
Nyt taas, sen sijaan että arki olisi harmaata ja siellä täällä olisi muutamia säväyttäviä tapahtumia, tuntuu että elämä itsessään on tosi värikästä, opiskeluineen, kaikkineen. Tätä on kuitenkin silloin lukioaikana rakennettu. Niistä elämässä olevista sävyistä rakentui värikäs elämä. Ehkä tärkeintä mulle oli ihmissuhteiden rakentaminen, joka on nyt perusta melkein kaikelle. Nyt mulla on ihmisiä joiden kanssa suunnitella kivoja asioita, jakaa arkea, ihan vain jutella. Nämä samat ihmiset saa mut kaipaamaan välillä myös yksinäisyyttä, josta myös nautin. Nämä samat ihmiset opettaa sosiaalisia taitoja, jonka ansiosta pystyn luomaan uusia ihmissuhteita ja nauttia vaikkapa pienistä keskusteiluista kassajonossa.

En siis oo kiitollinen itselleni vain siitä että jaksoin lusia lukion kurssit läpi, vaan siitäkin, että tein asioita sen tähden että mulla olisi muutakin elämää lukion ohella. Se otti voimille joskus. Aina ei huvittanut lähteä harrastuksiin, ja osa harrastuksista jäikin pois. Aina ei tuntunut fiksulta tehdä töitä lukion ohella, mutta oon oppinut siellä mitä työnteko on, ja oon saanut tärkeitä ihmisiä mun elämään töistä. Kiireen keskellä ja väsyneenä ei todellakaan aina huvittanut nähdä kavereita, varsinkaan kun lukion alkaessa mulla meni ihmissuhteet aika uusiksi, ahdisti muutenkin, ja elämä oli ihan mullin mallin. Uusien kaverisuhteiden luominen vaati rohkeutta ja energiaa. Silti nää oli niitä tärkeitä asioita jotka antoi pohjaa lukion jälkeiseen elämään. Lukion loppuminen olisi ollut paljon suurempi shokki jos pää olisi ollut täynnä tietoa, mutta muu elämä ihan raunioina. Mielummin näin, että pää puolilleen tietoa, ja hyvä pohja rakennettuna elämälle, niin että voi lähteä elämään täyttä elämää valkolakin saatua. Päätä voi vielä täydentää tiedolla, sitä mäkin parhaillaan teen. Mulle lukio oli opiskelun lisäksi myös oman elämän rakentamisen aikaa. Voin sanoa, että siihen panostaminen kannatti.

anteeksi, ihan sikana tekstiä ja yksi vaivainen kahvikuva. no, se on kuitenkin sentään kahvia :)

eilinen numeroina

2 aamupalaa

4 kahvia, joista yksi oli capuccino 2 shotilla

4 tuntia kemianlaskuja

2 tuntia fysiikan opiskelua

1 kahvitreffit joka tarkoittaa 3 tuntia kahvilassa istuskelua

2 syysostosta. 1 rennot mamahousut ja 1 todella oranssi huivi

2 random treffikutsua kadulla

6 juostua kilometriä

6 kertaa ylitetty tonava, 3 eri sillan kautta, 4 kertaa bussilla ja 2 kertaa juoksulenkillä

10+ onnellisuuskohtausta (kun ei tiedä mistä se onnellisuuden määrä tulee ja tuntuu että pakahtuu u know) 

2 puhelua mummulle 

24 minuuttia rupattelua äitin kanssa puhelimessa

2 poisheitettyä käyttökelvotonta vaatekappaletta

1 kämppikselle lahjoitetut farkut

2 loppuun poltettua kynttilää (siis päivän aikana)

40 minuuttia sängyssä lueskelua ja kahvittelua aamulla ennen päivän aloittamista

1 uusi lempparibiisi ( Jack Garrat - Falling)

1 tunti 36 minuuttia juorukerhoilua kämppiksen kanssa illalla liian myöhään

4 perjantai-illanviettokutsua joista vain 1 voi luonnollisesti toteutua

2 tuntia liian pitkään valvomista 

flunssaa ja syksyä

Mä oon nyt flunssassa, ja se onkin suuri syys siihen miksi tulin blogin puolelle kirjoittelemaan. :D Tää mun kirjoittelu on ollut tosi säälittävää, vaikka ajattelin että kaverit suomen puolella voi sitten täältä lueskella kuulumisia kun lähden unkariin. No niin ei varmastikaan ole ollut, kun oon ehkä pari kertaa vain ilmoittanut olevani hengissä, suunnilleen.

Nyt mulle iski syysflunssa mikä pakottaa lepäämään ja tekemään jotakin tylsyyttä vastaan. Hassua, että nyt kijroitan blogiin tylsyyttäni, eihän sen niin pitäisi olla. Oon vaan nyt elänyt niin paljon ihmisten keskellä että yksinkertaisesti en melkeinpä oo keksinyt mitään mistä kirjoittaa. Aiheita varmasti olisi, mutta kun jotain tulee mieleen, on heti ihminen lähettyvillä jonka kanssa voin jakaa asian. Asiat on edelleen mielessä, mutta ei blogiin asti. Ei blogi ennenkään ollut sosiaalisen elämän korvike, älkää käsittäkö väärin. Ennen vaan ehkä ajattelin hyvän ajatustulvan tullen ensimmäisenä, että voisin kirjoittaa siitä tänne.

Flunssan ansiosta oon nyt pysähtynyt nauttimaan syksystä. Täällä ei vielä lehdet muuta värejään, mutta tunnelma on syksyinen. Kaivoin kaapista kaikki kynttilät ja villapaidat esiin, koristelin asuntoa syksyisemmäksi ja leivoin syksyn kanelipulla-annoksen. Päätin eilen myös panostaa ja pitää rentouttavan kylpy-illan, ja ai että se teki tehtävänsä. Tosin ajankohta kylvylle ei ollut välttämättä paras, juuri IT-leffan katsomisen jälkeisenä iltana. :D  Onneksi mun kylpyhuoneessa ei tapahtunut mitään tavallisesta poikkeavaa, eikä pellejä tullut viemäristä. Kynttilöitä, musiikkia, kuumaa teetä ja kuuma kylpyvesi. Ei, en voi flunssassakaan nyt valittaa.

arkea arkea

Heippa! Mulla lähti juuri kolmas viikko opiskellen käyntiin, ja pian täällä on oltu kuukausi. Nyt voin sanoa, että oon tottunut arkeen täällä ja pää on kasassa. Olihan se nyt vähän hakemista aluksi, kaikki. Arjen luominen näin uusissa puitteissa. Nyt voin huokaista, vaikka tästä se vasta lähteekin.

Kuri on pitänyt hyvin opiskelun suhteen, ja koen edelleen että tämä yksin opiskelu on mun juttu. Joo, välillä turhauttaa, mutta enemmän mua suoraan sanottuna turhautti koulussa. Olin muka kuuntelevani, mutta todellisuudessa mietin ihan omiani. En opi kuuntelemalla, se on yksi suurin asia mitä opin lukiossa :D

Mulla kuluu siis päivät pitkälti opiskellessa, mutta hyvänen aika kun täällä riittääkin sille vastapainoa. Ensinnäkin jopa opiskelu on ihan huisia Budapestin keskuskirjastossa. Ihan mieletön mesta, ja siellä se inspiraatio ja motivaatio vaan valuu ihmiseen. Opiskelun vastapainoksi löysin aivan parhaan salin, juuri täydellisen. Pieni, mutta moderni ja monipuolinen. Siellä käy tosi kansainvälistä porukkaa ja siellä treenaaminen lasketaan oikeasti sosiaaliseksi tapahtumaksi :D Lisäksi täällä on käynyt perhettä ja ystäviö suomesta mun luona, ja täälläkin illat kuluu usein kaupungilla. Pakko sanoa että taidan rakastaa tätä uutta arkea.

kotona Budapestissa

Täällä sitä nyt ollaan, uudessa kodissa. Mä aloin laittaa kotia kodiksi heti illalla kun pääsin lentokentältä perille. Koko matka sujui niin mukavasti kuin vain voi, ja perillä mua odottikin kotimatkalla ilotulitukset Unkarin itsenäisyyspäivän kunniaksi. Juhlallinen saapuminen ainakin!

 Ensimmäinen ilta venyi pitkäksi, sillä olin niin innoissani uudesta elämästä täällä että oli pakko saada kämppä valmiiksi saman tien. Toimintaa hidasti toki se, että kaikki piti yrittää tehdä mahdollisimman vähillä äänillä, sillä kerrostalossa yöllistä siivoilua ei varmasti naapurit arvosta. :D Oli kuitenkin ihanaa mennä nukkumaan väsyneenä, mutta tyytyväisenä uuteen kotiin.

Tänne muutto on ollut tunnetasolla helpompaa kuin ajattelin, mutta käytännön seikkoja riittää hoidettavaksi: puhelinliittymä, laskujen mekaaninen maksu lähipostissa, netin hommaaminen kämppään... Ja näitä riittää! Asiat on kuitenkin hoituneet yksi kerrallaan. Lukemista aloittelen ensiviikolla, vaikkakin opiskelun todelliseen makuun pääsen vasta todennäköisesti syyskuusta. Paljon on opittavaa ja totuttavaa kun täällä ei ole vain lomailemassa, niin kuin aikaisempina kertoina.

Toistaiseksi oon vain nauttinut täällä olosta ja hoitanut muunmuassa em. asioita. Oon nähnyt kavereita ja viettänyt aikaa isovanhempieni kanssa. Kaikkiaan nautin joka hetkestä. Täällä on niin paljon elämää, niin paljon kaunista ympärillä koko ajan. Kun ratikka kulkee sillan yli tonavan päältä, ja ikkunasta näkyy valaistu Budapest, kaikki, myös paikalliset kääntyvät ihailemaan maisemia. Näkymään ei vaan totu. Tuntuu niin etuoikeutetulta kutsua kaikkea tätä kodiksi.

kohti euroopan sydäntä!

Musta tuntu pitkään että tämä sunnuntai ei ikinä tuu, ja aika kuluu tosi hitaasti. Nyt taas ihmettelen, mihin aika on mennyt? Pian saan viimeistellä pakkaamisia ja lähteä kohti helsingin lentoasemaa. Tänään mä lähden siis unkariin, jännää!
 Viikko on kulunut vielä töissä, ja ystäviä hyvästellessä. Hassua ja ihanaa huomata, miten paljon rakkaita ihmisiä tänne suomeen jättääkään. Ehkä herättävintä ja mullistavinta on huomata kuitenkin se, että on myös itse tärkeä näille ihmisille. Ystävyyssuhteissa nyt oletettavasti molemmat osapuolet ovat rakkaita toisilleen, mutta sisimmissään epävarmuuteen taipuvaisilla ihmisillä (kuten mulla) voi olla vaikeaa uskoa, että jollekkin on oikeasti rakas ja tärkeä.
 Suomen kesä on siis ohi, niin kuin mun työtkin kahvilassa (itku), mutta vielä kesää voin vietellä unkarissa viikon verran ennen opiskelu-urakan alkamista. Nyt vain odottelen malttamattomana, että pääsen jo perille. Tykkään kyllä matkustaa, mutta 2x20kg+10kg matkatavarat vähän hillitsevät tätä rakkautta matkailuun :D Onneksi matka on lyhyt ja kone kantaa laukut.
Pian siis mennään!

Tampere ei petä

Mulla on ollut ilo ja etuoikeus se, että viimeisen viiden vuoden aikana aina joku sisarus on asunut tampereella, eikä asia nytkään muutu. Siskoni tosin muuttaa nyt Helsinkiin, mutta tilalle muuttaa mun veli. Eli jee, edelleen hyvä syy mennä tampereelle!
Mulla on sieltä ihan huippuhyviä muistoja, kaikki oikeastaan siitä kun oon käynyt mun siskon luona. Se on mulle sellainen tuttu ja turvallinen paikka, sellanen happy place. En tiedä onko se se kaupunki itsessään, vain onko ne hyvät muistot mikä sen tekee. Ehkä molemmat. Muistan, kun pitkän ja raskaan sairasteluvuoden jälkeen kesällä menin pidemmäksi aikaa tampereelle. Siellä jotenkin tunsin ensimmäistä kertaa olevani oikeasti vapaa ja onnellinen. Auringonlaskujen jahtaamiset, yölliset uintireissut, hyvä ruoka, ja ihana sisko. Tästä pääsee katselemaan kahden vuoden takaisen kesän kuvia ja niitä hektiä, jolloin heitin hyvästit syömishäiriölle. Nimeonmaisella tampereen reissulla.
Hyviä muistoja sain alkuviikostakin kerätä, kun olin siellä vapaapäiviä viettelemässä ja auttamassa veljen muuttoa. Tänne palaa kyllä aina niin kiitollisin mielin.

3 päivää, kolme kaupunkia.