Naiset, it's all in your head.

Naistenpäivä tuli ja meni, ja mä oon tän kanssa myöhässä. Ajattelin kuitenkin raapustella mun ajatuksia naiseudesta, kun sille kerran päiväkin on pyhitetty!
 Mä oon elämäni aikana kamppaillut naisuutta vastaan jos jonkinlaisissa tilanteissa ja asioissa. Aina kuitenkin pääasiassa tiedostamatta tekosiani. Yksi monista syömishäiriön laukaisevista tekijöistä mun kohdalla oli varmastikin suhteellisen aikainen puberteetti, mikä tarkoittaa luonnollisesti sitä että sain naisellisempia muotoja ennen muita,  ennen mm. tyttöluokkakavereita. Oli outoa olla erilainen, ja tunsin itseni isoksi, kasvoinhan pituudessakin enemmän ja ennemmin kuin muut. (hassua, nykyään mä oon aina se lyhyt) Muuttuva keho loi hämmennystä eikä ikäryhmässä vertaistukea juuri löytynyt.  Niinpä laihduttaminen, oman kehon hallitseminen tuntui oivalta ratkaisulta pakoilla naiseutta. Halusin olla vielä se pikkutyttö ihan niin kuin muutkin mun ikäryhmässä ympärilläni. Keholliset epävarmuudet sai juurensa luultavasti täältä.

Sanotaan nyt näin harhaanjohtavan kepeästi, että syömishäiriö tuli ja meni, ja siellä se naiseus ja naisellisuus taas häämötti. Se, että aloitin pitkän sairastamisen jälkeen elämäni täysin puhtaalta pöydältä, toi mukanaan myös sen että opin mitä naiseus on. Mulla se alkoi ihan perusasioista: omaan kehoon tutustumisesta ja sen hyväksymisestä. Mitä on niitä juuri mun erityispiirteitä? Millainen mä oon terveenä ja hyvinvoivana? Mitä voin tehdä että mun keho ja mieli voisi hyvin, tasapainossa toistensa kanssa?

Hitaasti ja varmasti mä löysin tän tasapainon. Jokaisella se varmasti horjuu välillä, mutta mielestäni tasapainon menettäminen ajoittain on osa tasapainoista elämää. Hyväksyin mun luonnollisen kehon ja sen muodon, ja aloin rakastamaan itseäni terveenä, hyvinvoivana. Aloin ymmärtämään miten mun keho toimii, miten voin pitää siitä huolta. Samalla aloin tykästymään naisena olemiseen. Siitä se oppiminen vasta lähti!

Toinen asia on, että jo pienenä oon leikkinyt mielummin pikkuautoilla ja niillä pienillä vihreillä sotilailla, kuin barbeilla tai kotia. Leikkikentällä ajauduin aina niihin poikamaisiksi miellettyihin leikkeihin. Koulun alkaessa, jo ala-asteella tulin helpommin juttuun poikien kanssa. Muistan, kun äiti tuli kerran vanhempainillasta kotiin, ja kertoi opettajani sanovan äitilleni että ''Annalla on välillä poikien kanssa vähän liian hauskaa tunnilla.''  Oli mulla tyttökavereitakin, ihania ystäviäkin, asian kehittäminen ja ylläpitäminen vaati vaan enemmän ponnisteluja mun osalta. Löydettyäni naisellisen puoleni asia ei muuttunut miksikään. Edelleen hengailin poikien kanssa, ja mun parhaimmat ystävät oli poikia. Uskon että kyse on luonteesta, persoonasta ja yksinkertaisuudesta. Koin, että poikien kanssa on helpompaa, rennompaa ja yksinkertaisempaa. Ei riitoja, ei kateutta, ei turhaa ilkeilyä. Mä en silti tietoisesti hakeutunut poikaseuraan, asia oli ja oli aina ollut nimenomaan luonnollista mulle näin.  Olin kyllä jo sujut itseni kanssa, myöhemmällä iällä musta oli täysin ok olla naisellinen. Piti vaan löytää väylä tulla muiden lajitovereiden kanssa juttuun. 

 Mitä siellä pintaa syvemmällä oli? Usein asiat näkee vasta jälkeenpäin kirkkaasti, eikä tämä ole poikkeus. En kiistä tai korjaa mitään mitä oon tähän asti kirjoittanut, mutta lisään pari asiaa:

Nyt näen sen pelon ja arkuuden mikä mussa oli, mikä esti mua ystävystymästä tyttöjen, naisten kanssa. Tavallaan tiesin, että naisten kesken ystävyys tarkoittaa pintaa syvemmälle päästämistä. Luottamista, avautumista, sitoutumista. Mussa oli ristiriita. Kaipasin tätä, mutta välttelin näitä asioita sillä kaikista ystävyyden tuomista hyvistä puolista huolimatta pelkäsin juurikin riitoja, kateutta ja ilkeilyä. Sitä, että mua ei hyväksyttäisi. Sitä, että musta ajatellaan vain pahaa. Sitä, että tyttöjen kesken on aina kilpailua. 

Nää asiathan oli vain mun päässä. Vasta nyt näen sen. Todellinen kilpailu ja ilkiteot on aika harvinaisia naisten kesken, ainakin näin mä asian näen ja koen nykyään. Mun kohdalla kyse oli pitkälti pelosta. Pelko loi näitä pahoja kuvia mun päähän, ja ohjasi vaistomaisesti mua välttämään tyttöjen seuraa. Pidin sitä faktana, että naiset on monimutkaisia, vaikeita, he riitelevät ja polkevat toisiaan maahan. Tämä pelko ja vainoharha katosi vasta kun uskalsin päästää lähelle ja pyrin itsekin pääsemään lähelle. Huomasin että nämä ennakkoluulot naisporukoista on todellakin vain mun pään sisällä. Viimeisten parin vuoden aikana oon saanut ihania naisystäviä mun elämään. Ymmärrän nyt että ei naisten kesken todellakaan ole välttämättä mitään edellämainituista negatiivisista asioista. Varsinkaan nykyään. Tyttöenergiaa pursuaa joka nurkasta mediassakin ja kannustaminen naisten kesken on suorastaan jo trendikästä, hyvä näin. Ehkä asia oli todellakin erilailla nuoremmalla iällä, ehkä asiat ja maailma muuttuu. En tiedä.

Tänään voin kuitenkin sanoa olevani hurjan kiitollinen kaikille niille naisille jotka ovat ensinnäkin olleet mulle roolimalleja ja ovat auttaneet mua ymmärtämään ja arvostamaan naiseutta. Tähän satsiin kuuluvat myös kaikki jotka ovat auttaneet mua pääsemään syömishäiriöstä yli, sillä se oli suuri suuri estävä tekijä mun ja oman naiseuteni löytämisessä. Lisäksi oon mielettömän kiitollinen kaikille naisystävilleni jotka ovat mun rinnalla hyvässä ja pahassa, aina nostamassa ja tukemassa. Heidän kauttaan oon ymmärtänyt tämän koko naisyhteisö jutun. Me, naiset todellakin ollaan toisiamme varten, ei toisiamme vastaan. 

Oman kokemukseni syvä rintaääni:

Pyrkikää löytämään oma tapanne olemaan nainen. Oma naisellinen puolenne, omalla persoonallisella tavalla. Oppikaa tuntemaan ja rakastamaan itseänne ja päästäkää peloista irti. Ennakkoluulojen sijaan uskokaa itsestänne ja toisistanne hyvää ja nähkää hyvät puolet itsessänne sekä toisissanne. Pyritään aina rakentamaan hajottamisen sijaan, ojentamaan auttava käsi ja avaamaan kuulevat korvat. Huolehditaan itsestämme ja niin pystymme olemaan siinä toisiammekin varten, siinä toisiamme varten. 

Kevät!

Siis miten hyvällä vaikutuksella kevät voikaan olla muhun?! Ensimmäinen keväinen päivä, kun aurinko paistaa ja asteita on reippaasti yli 0. Juoksulenkilläkin tuli kunnolla hiki pintaan. Tätä on kaivattu! Ja ihan tämä yksi keväinen päiväkin saa jo niin eri vibat aikaiseksi. Tää on vaarallista aikaa, kun huomaa kontrasin voinnissa talven ja kevään välillä. Talvi tuntuu nyt entistä synkemmältä ajalta sen rinnalla että nyt pakahdun onnesta jonka kevät tuo tullessaan. Vähän etäisyyttä saadessa kuitenkin uskon että talvikin näyttää valoisammalta :D Nyt vaan nautin lisääntyvästä valosta, lämmöstä ja noh... Kaikesta hyvästä <3