Naiset, it's all in your head.

Naistenpäivä tuli ja meni, ja mä oon tän kanssa myöhässä. Ajattelin kuitenkin raapustella mun ajatuksia naiseudesta, kun sille kerran päiväkin on pyhitetty!
 Mä oon elämäni aikana kamppaillut naisuutta vastaan jos jonkinlaisissa tilanteissa ja asioissa. Aina kuitenkin pääasiassa tiedostamatta tekosiani. Yksi monista syömishäiriön laukaisevista tekijöistä mun kohdalla oli varmastikin suhteellisen aikainen puberteetti, mikä tarkoittaa luonnollisesti sitä että sain naisellisempia muotoja ennen muita,  ennen mm. tyttöluokkakavereita. Oli outoa olla erilainen, ja tunsin itseni isoksi, kasvoinhan pituudessakin enemmän ja ennemmin kuin muut. (hassua, nykyään mä oon aina se lyhyt) Muuttuva keho loi hämmennystä eikä ikäryhmässä vertaistukea juuri löytynyt.  Niinpä laihduttaminen, oman kehon hallitseminen tuntui oivalta ratkaisulta pakoilla naiseutta. Halusin olla vielä se pikkutyttö ihan niin kuin muutkin mun ikäryhmässä ympärilläni. Keholliset epävarmuudet sai juurensa luultavasti täältä.

Sanotaan nyt näin harhaanjohtavan kepeästi, että syömishäiriö tuli ja meni, ja siellä se naiseus ja naisellisuus taas häämötti. Se, että aloitin pitkän sairastamisen jälkeen elämäni täysin puhtaalta pöydältä, toi mukanaan myös sen että opin mitä naiseus on. Mulla se alkoi ihan perusasioista: omaan kehoon tutustumisesta ja sen hyväksymisestä. Mitä on niitä juuri mun erityispiirteitä? Millainen mä oon terveenä ja hyvinvoivana? Mitä voin tehdä että mun keho ja mieli voisi hyvin, tasapainossa toistensa kanssa?

Hitaasti ja varmasti mä löysin tän tasapainon. Jokaisella se varmasti horjuu välillä, mutta mielestäni tasapainon menettäminen ajoittain on osa tasapainoista elämää. Hyväksyin mun luonnollisen kehon ja sen muodon, ja aloin rakastamaan itseäni terveenä, hyvinvoivana. Aloin ymmärtämään miten mun keho toimii, miten voin pitää siitä huolta. Samalla aloin tykästymään naisena olemiseen. Siitä se oppiminen vasta lähti!

Toinen asia on, että jo pienenä oon leikkinyt mielummin pikkuautoilla ja niillä pienillä vihreillä sotilailla, kuin barbeilla tai kotia. Leikkikentällä ajauduin aina niihin poikamaisiksi miellettyihin leikkeihin. Koulun alkaessa, jo ala-asteella tulin helpommin juttuun poikien kanssa. Muistan, kun äiti tuli kerran vanhempainillasta kotiin, ja kertoi opettajani sanovan äitilleni että ''Annalla on välillä poikien kanssa vähän liian hauskaa tunnilla.''  Oli mulla tyttökavereitakin, ihania ystäviäkin, asian kehittäminen ja ylläpitäminen vaati vaan enemmän ponnisteluja mun osalta. Löydettyäni naisellisen puoleni asia ei muuttunut miksikään. Edelleen hengailin poikien kanssa, ja mun parhaimmat ystävät oli poikia. Uskon että kyse on luonteesta, persoonasta ja yksinkertaisuudesta. Koin, että poikien kanssa on helpompaa, rennompaa ja yksinkertaisempaa. Ei riitoja, ei kateutta, ei turhaa ilkeilyä. Mä en silti tietoisesti hakeutunut poikaseuraan, asia oli ja oli aina ollut nimenomaan luonnollista mulle näin.  Olin kyllä jo sujut itseni kanssa, myöhemmällä iällä musta oli täysin ok olla naisellinen. Piti vaan löytää väylä tulla muiden lajitovereiden kanssa juttuun. 

 Mitä siellä pintaa syvemmällä oli? Usein asiat näkee vasta jälkeenpäin kirkkaasti, eikä tämä ole poikkeus. En kiistä tai korjaa mitään mitä oon tähän asti kirjoittanut, mutta lisään pari asiaa:

Nyt näen sen pelon ja arkuuden mikä mussa oli, mikä esti mua ystävystymästä tyttöjen, naisten kanssa. Tavallaan tiesin, että naisten kesken ystävyys tarkoittaa pintaa syvemmälle päästämistä. Luottamista, avautumista, sitoutumista. Mussa oli ristiriita. Kaipasin tätä, mutta välttelin näitä asioita sillä kaikista ystävyyden tuomista hyvistä puolista huolimatta pelkäsin juurikin riitoja, kateutta ja ilkeilyä. Sitä, että mua ei hyväksyttäisi. Sitä, että musta ajatellaan vain pahaa. Sitä, että tyttöjen kesken on aina kilpailua. 

Nää asiathan oli vain mun päässä. Vasta nyt näen sen. Todellinen kilpailu ja ilkiteot on aika harvinaisia naisten kesken, ainakin näin mä asian näen ja koen nykyään. Mun kohdalla kyse oli pitkälti pelosta. Pelko loi näitä pahoja kuvia mun päähän, ja ohjasi vaistomaisesti mua välttämään tyttöjen seuraa. Pidin sitä faktana, että naiset on monimutkaisia, vaikeita, he riitelevät ja polkevat toisiaan maahan. Tämä pelko ja vainoharha katosi vasta kun uskalsin päästää lähelle ja pyrin itsekin pääsemään lähelle. Huomasin että nämä ennakkoluulot naisporukoista on todellakin vain mun pään sisällä. Viimeisten parin vuoden aikana oon saanut ihania naisystäviä mun elämään. Ymmärrän nyt että ei naisten kesken todellakaan ole välttämättä mitään edellämainituista negatiivisista asioista. Varsinkaan nykyään. Tyttöenergiaa pursuaa joka nurkasta mediassakin ja kannustaminen naisten kesken on suorastaan jo trendikästä, hyvä näin. Ehkä asia oli todellakin erilailla nuoremmalla iällä, ehkä asiat ja maailma muuttuu. En tiedä.

Tänään voin kuitenkin sanoa olevani hurjan kiitollinen kaikille niille naisille jotka ovat ensinnäkin olleet mulle roolimalleja ja ovat auttaneet mua ymmärtämään ja arvostamaan naiseutta. Tähän satsiin kuuluvat myös kaikki jotka ovat auttaneet mua pääsemään syömishäiriöstä yli, sillä se oli suuri suuri estävä tekijä mun ja oman naiseuteni löytämisessä. Lisäksi oon mielettömän kiitollinen kaikille naisystävilleni jotka ovat mun rinnalla hyvässä ja pahassa, aina nostamassa ja tukemassa. Heidän kauttaan oon ymmärtänyt tämän koko naisyhteisö jutun. Me, naiset todellakin ollaan toisiamme varten, ei toisiamme vastaan. 

Oman kokemukseni syvä rintaääni:

Pyrkikää löytämään oma tapanne olemaan nainen. Oma naisellinen puolenne, omalla persoonallisella tavalla. Oppikaa tuntemaan ja rakastamaan itseänne ja päästäkää peloista irti. Ennakkoluulojen sijaan uskokaa itsestänne ja toisistanne hyvää ja nähkää hyvät puolet itsessänne sekä toisissanne. Pyritään aina rakentamaan hajottamisen sijaan, ojentamaan auttava käsi ja avaamaan kuulevat korvat. Huolehditaan itsestämme ja niin pystymme olemaan siinä toisiammekin varten, siinä toisiamme varten. 

Kevät!

Siis miten hyvällä vaikutuksella kevät voikaan olla muhun?! Ensimmäinen keväinen päivä, kun aurinko paistaa ja asteita on reippaasti yli 0. Juoksulenkilläkin tuli kunnolla hiki pintaan. Tätä on kaivattu! Ja ihan tämä yksi keväinen päiväkin saa jo niin eri vibat aikaiseksi. Tää on vaarallista aikaa, kun huomaa kontrasin voinnissa talven ja kevään välillä. Talvi tuntuu nyt entistä synkemmältä ajalta sen rinnalla että nyt pakahdun onnesta jonka kevät tuo tullessaan. Vähän etäisyyttä saadessa kuitenkin uskon että talvikin näyttää valoisammalta :D Nyt vaan nautin lisääntyvästä valosta, lämmöstä ja noh... Kaikesta hyvästä <3

second culture kid

Meinasin jo aloittaa postauksen lauseella ''tiedättekö tunteen'', mutta i bet you don't. Ainakaan moni teistä. Tiedätte varmasti, millaista on valita kahden tärkeän, yhtä hyvältä vaikuttavan vaihtoehdon väliltä. No, mä saan tehdä tätä kahden maan kanssa. 

En voi sanoa ettenkö olisi voinut olla varautunut siihen että tällainen päätös joskus tulee eteen, onhan molemmat maat aina ollut läsnä mun elämässä. Arki suomessa, lomat unkarissa. Joskus ollut toisinpäinkin. Aina uudet tuttavat ovat kyselleet samoja kysymyksiä: kumpi maa on sulle enemmän koti, kummassa tykkäät olla enemmän, kummassa haluat asua ja elää... En kuitenkaan pahemmin syventynyt näihin kysymyksiin, eikä se syvemmin niiden ajattelu ollut ajankohtaista ainakaan ennen peruskoulun ja sen jälkeen lukion loppumista. Tänne Unkariin mä lukion loputtua lähdin seikkailumieellä kokeilemaan elämää, enkä voi kieltää etteikö tämä tuntuisi kodilta. Mutta niin tuntuu suomikin!?

Kuluneet pari kuukautta on ollut aika raastavia. Tosi mahtavia, mutta näiden asioiden ajattelu vie hurjasti energiaa. Ensin kamppailin sen kanssa, että motivaatio lääkikseen hakemisen suhteen ailahteli. Oon kuitenkin nyt tyytynyt ajatukseen, että se kuuluu asiaan, ja varmasti lääkiksen aikanakin tulee aikoja kun tekee mieli lopettaa koko touhu. Silloin pitää vaan sinnitellä, ja näin mä oon päättänyt tehdä sisään pääsemisenkin suhteen. Seuraavaksi ratkaistavaksi pulmaksi nousikin se, kummassa maassa haluan yliopiston käydä. Suomeen mä suunnittelin palaavani, mutta tiedättekö sen tunteen kun ette vaan saa mielenrauhaa jonkun päätöksen suhteen? Joku sun sisällä pakottaa sua miettimään sun ratkaisua uudestaan ja uudestaan. Oon aatellut pystyväni lykkäämään tätä päätöstä pääsykokeisiin asti, mutta se, millä kielellä luen pääsykokeisiin ei olekaan ihan sama. Termit on erilaisia, kieliasu on erilainen ja noh, Täysin eri kieli. Puhumattakaan siitä että täällä pääsykokeena toimii ylioppilaskoe, joista joutuisin tekemään biologian ja kemian kokeen joihin molempiin sisältyy sanallinen koe. Siitä sitten puhumaan ylioppilaslautakunnalle 15min kemiallisista reaktioista kun mun unkarilaiset kaveritkin nauraa viikottain mun kielikukkasille. 

Oon pari viikkoa päättänyt jättää pähkäilemisen sikseen ja antaa ajatusten virrata. Tehdä asioita mistä tykkään ja nautin, tyhjätä päätä yliajattelemisesta. Ja näin mä lampsin eilen myöhään illalla kirjakauppaan ostamaan pääsykoekirjat Unkariksi. Tää tietää vielä toisen välivuoden verran opiskelua, ja Unkarin pääsykokeena toimivia yo-kirjoituksia raapustaessa. Mulla on niin rauhallinen olo, rauha pään sisällä. Tuntuu että oon löytänyt päämäärän mitä kohti mennä, eikä ajatusten lavina haittaa muita tekemisiä.

Oon näitä ajatuksia purkanut mun ystävättärelle suomen puolella. Hän onkin muuten yksi suuri syy siihen miksi suomen jättäminen ties kuinka moneksi vuodeksi on hankalaa. Hänen rauhoittavat sanat ''ei suomi täältä mihinkään katoa'' sai mun pään katastrofihälytyskellojen soinnin loppumaan. 20 vuotta oon jo kahden maan välillä lennellyt, eikä asia tule muuttumaan. Painopiste vaan muuttuu. Itseasiassa sain juuri viestin, että saan tehdä kesätöitä suomessa, rakkaassa kahvilassa <3 Pakahdun onnesta. Eli ei, vaikka päätin tänne jäädä pääasiassa asumaan, ei tarkoita että suomi katoaisi mun elämästä. Pikemminkin sen menettämisen pelko vahvistaa niitä tunnesiteitä mitä mulla sinne on. Ymmärrän sinne sitovien suhteiden merkityksen. 

sitoutumisesta

Mulle tulee sanasta sitoutumunen mieleen melkeinpä automaattisesti parisuhde. Eniten ehkä puhutaanki yleensä sitoutumisesta parisuhteen yhteydessä, tietenkin. Oon kuitenkin löytänyt viimeisten, sanotaanko kuukausien aikana aivan uusia ulottuvuuksia sitoutumiselle.

Omistan ihan todella dynaamisen mielen ja tunnemaailman. Mun ajatuksen ja tuntemukset muuttuu usein, päivänkin mittaan. Siksi mun kohdalla sitoutuminen ja sen oppiminen on tosi tärkeää, ja sitä oonkin tässä työstänyt viimeaikoina.

Kirjotusten lopun lähestyessä, noin vuosi sitten mä stressasin ihan hirveästi sitä, mitä teen lukion jälkeen. (useasti tästä oon varmaan sanonutkin :D) Mun työkaverit jo naurahtelivat, kun ilmestyin töihin joka päivä ilmoittaen uuden tulevaisuudensuunnitelman. Se oli sellaista hakemisen aikaan, mutta todellisuudessa mua myös pelotti ihan sikana sitoutua johonkin suunnitelmaan. Mitä jos keksinkin jotain parempaa? Mitä jos se ei ookkaan mulle merkattu elämäntie? Mitä jos teenkin virheen? Enkä mä todellakaan oo niitä ihmisiä joiden on helppo vaan antaa olla, ja katsoa mitä tästä sitten aikoinaan tulee. Siedän tosi huonosti epätietoisuutta ja epävarmuutta, niinpä sen sijaan että antaisin asian hautua, yliajattelen kaiken.

Vaihtoehtoja pitää olla, ja unelmoida pitää. Kaikkilla on varmasti aikoja jolloin on epävarmutta tulevaisuudesta ja täytyy hakea sitä omaa paikkaa. Kuitenkin kun jokin unelma napsahtaa, se on realistinen, ja tuntuu omalta, siihen täytyy omalla tavallaan sitoutua. On tosi hankala mennä unelmia kohti, jos niihin ei sitoudu. Joustava täytyy tietenkin olla, ja rehellinen itselleen, jos muutoksia tulee matkan varrella. Joustaminen on kuitenkin eri asia kuin ailahtelu. Omiin unelmiin sitoutuminen on samanlaista kuin parisuhteessa: joskus tulee se ero, joskus on paha olla suhteessa ja siksi se on päätettävä. Joskus jopa miettii muita vaihtoehtoja ja alkaa jossittelemaan. Pitkällä tähtäimellä parisuhteet vaikeuksista huolimatta ovat hyvässä tapauksessa täysin worth it.

Mulla esimerkiksi suhde mun lääkishaaveeseen on tällainen: jo lapsesta asti oon siitä unelmoinut. Välillä mä alan miettimään eri vaihtoehtoja, kun tuntuu hankalalta enkä meinaa jaksaa opiskella jotain mikä menee täysin yli hilseen. Silti kun hetken mietin toisia vaihtoehoja, palaan siihen rakkaaseen unelmaan joka muhun on pintynyt. Ei väliä kauanko opiskeluaikaa siihen menee, lääkikseen mä meen. Se on aina epäröintien, pitkienkin sellaisten lopputulos. Ja voi, kuinka monta tarinaa oonkaan kuullut siitä, miten epätoivoiseksi nykyiset jo-lääkärit tunsivat itsensä opiskellessaan pääsykokeisiin, monta vuotta. Lääkäreitä heistä kuitenkin tuli. He sitoutuivat unelmiinsa.

Sitoutumisen ohella on tehtävä tietenkin töitä unelmien eteen niin kuin parisuhteidenkin eteen. Se on kuin taloa rakentaisi, joskus se on seinien maalaamista hankalampaa ja epämukavempaa. Unelma-ammatin eteen on opiskeltava. Matkustelu-unelmien eteen on tehtävä töitä ja säästettävä jotta saisi rahaa. Asiat ei tapahdu itsestään, on toimittava. Mua yleensä asioiden tapahtumattomuus (mikä sana toi nyt oli) alkaa ahdistamaan ja niinpä alan toimimaan. Ehdottomasti yksi mun vahvuus!

Unelmien lisäksi oon ymmärtänyt viimeisen vuoden aikana myös sen, että ystävyyssuhteet kaipaa myös eräänlaista sitoutumista. Mikään ihmissuhdehan ei ole pakkoa. Kuitenkin vakaaseen ystävyyteen sisältyy lupauksia, toisen rinnalla olemista ja tukemista. Vaikka joskus tekisikin mieli ottaa ystävää poskesta kiinni ja lyödä pari kertaa pöytään, niin kärsivällisyys voittaa. Tietenkin ihmisiä tulee ja menee elämän aikana, varsinkin nuoruudessa. Mulla on esimerkiksi paljon ystäviä, jotka ovat edelleen rakkaita ja tekisin heidän eteen mitä vain tilanteen tullen, mutta tässä maailmassa on mahdotonta multitaskata niin että pitää intensiivisesti yhteyttä kaikkien rakkaiden ihmisten kanssa.   Lukion jälkeen monet muuttaa kauas toisistaan, uudet haasteet vievät aikaa ja energiaa. Enää ei välttämättä kaikkia iltoja hengailla kaupungilla kavereiden kanssa, vaan nautitaan omasta ajasta työurakan jälkeen. Asiat muuttuu. Ihmissuhteetkin muuttuu, mutta joskus tulee eteen niitä ihmisiä joihin haluaa sitoutua. Suunnittelee tulevaisuuteen asioita yhdessä. Kysyy kuulumiset vaikka tekisi mieli vain tuijottaa netflixiä. Ystäviinkin voi sitoutua.

Viimeisinpänä mutta ei todellakaan vähäisimpänä mulle tuli mieleen ihmisen omaan itseensä sitoutuminen. Omaan hyvinvointiin, omaan arvomaailmaan sitoutuminen. Mun mielestä selkeän arvomaailman omaaminen on iso osa hyvinvointia. Se usein antaa suunnan pienissäkin, mutta ennen kaikkea isoissa päätöksissä. Siinä ihminen sitoutuu tietynlaisiin toimintatapoihin. Ihminen tietää mitä haluaa, millainen toiminta tuottaa hyvää oloa itselle pitkän päälle. Annanko bussissa paikan vanhukselle, vaikka treenin jälkeen jalkoja kolotta niiin mielettömästi? Pyörittelenkö samaan aikaan viittä eri miesehdokasta, vai ajattelenko asioita toisenkin ihmisen näkökulmasta. Teenkö tänään jotain mikä edistää mun terveyttä, lähdenkö tänään salille niin kuin suunnittelin vai teenko puolestaan jotain mikä vie omista tavoitteistani kauemas. Esimerkkejä, esimerkkejä.

Pieni pohdintapläjäys tähän perjantai aamuun, ennen kuin alan opiskelemaan ja leipomaan itselleni ja kämppikselleni pitsaa! Lisäksi käväisen influenssan kourissa kärsivien isovanhempieni luona viemässä heille hunajaa. Päivän pläänit kohdallaan, pitäkää kivaa!