Löysätään ohjia!

Mä oon ollu tosi ankara itselleni. Aina. Koko mun tähänastisen elämän.
Oon aina odottanut joulukuun ensimmäiseen päivään, ennen kuin alan mitenkään viettämään joulua. Nyt tuntuu hyvältä istua kahvittelemassa Budapestin sydämmessä, marraskuun alussa ja kuunnella joulumusiikkia. Ja täällähän heti marraskuun alussa laitettiin jouluvalot kaupungin eri spotteihin!
Kotonakin mun kämppiksen kanssa oon vähäsen jo laittanut joulua. Vähän. Kanelikynttilöitä ja valosarjoja. Tällä viikolla ehdin vetäistä ekat piparkakkuöveritkin tyttöjeniltaa vietellessä ystävättärien kanssa. Mikä hassuinta, tytöt oli ostanut pipareita ikeasta, eikä he edes tienneet että se on meillä suomessa jouluruoka. Nauratti, mun joulunvietto alkoi spontaanisti, vahigossa. Tuntuu hyvältä ettei tarvitse odottaa joulukuuhun asti.

Oon ollut ankara myös itselleni esim elämän suunnittelun suhteen suhteen. Muistan, kuinka viimeisen päälle yritin välttää välivuotta vielä silloin kun aloitin lukion. Mulle sanottiin, että jospa lykkäisin lukion aloittamista, hoitaisin syömishäiriön pois alta ensin. En uskonut, mutta tuli se välivuosi sieltä sittenkin. Välttelin sitä niin paljon, ja soimasin itseäni. Mutta arvatkaas mitä? Se teki mulle tosi hyvää. Ei sillä, että mulla olisi ollut vaihtoehtoja, mutta silti. Joskus elämä ajautuu karille mutta se tekee hyvää.

Välivuotta mä tässäkin viettelen, tosin lukion jälkeistä. Ajatuksena tuntui vuosi sitten kamalalta, jos ei lukion jälkeen jatka heti opintoja. Tässä sitä kuitenkin olen, täysin tyytyväisenä elämääni ja elämäntilanteeseeni, tajuamassa ja kirjoittamassa uusia asioita itsestäni ja elämästä.

Oon ollut tosi ankara ja tiukka mun päätösten kanssa. Päätin 4 vuotiaana että musta tulee lääkäri. Jo silloin kaikki kehuivat ja sanoivat kuinka hieno ammatti se onkaan ja pikkuinen Anna tietenkin imi kaikki positiiviset reaktiot itseensä. Tiedättekö mitä? Mä oon joskus epävarma että haluan lääkäriksi. Kyllä, ammattina se houkuttaa. Kyllä mä aijon lääkikseenkin hakea. Ensimmäistä kertaa mulla kuitenkin käy mielessä että on muitakin aloja maailmassa. Mä en antanut itseni edes miettiä muita vaihtoehtoja, vaan suljin itseni pieneen häkkiin. ''Mä päätin että musta tulee lääkäri joten se musta tulee.'' Kaikki positiiviset kannustukset muuttui mun mielessä oletukseksi. Tuntui että kaikki nyt pettyy, jos musta ei tuukkaan lääkäriä.

Jos en olisi sitä päähänpistosta joskus muksuna saanut, nyt todennäköisesti lähtisin etsimään alaa, joka kiinnostaa, jossa olen ja olin lukiossa hyvä, jonka opiskelusta nauttisin, ja joka työllistäisi mut työhön josta nauttisin ja jossa saisin todella toteuttaa itseäni. Lääkärin ammatti tarjoaa niin paljon erilaisia muotoja, että löytäisin sieltä varmasti paikkani. Se ei ole kuitenkaan se ammatti, jonne johtava tie on mun mukavuusalueella.

Kuulostaa nyt varmaan hassulta, mutta oon ollut myös tosi ankara itselleni parisuhdeasioissa. ''Ei, en mene treffeille enkä päästä ketään lähelle kunnes löydän sen oikean.''
Noh, en tiedä pitikö mun elää 20 vuotta, ennen kun tajusin että eihän sitä oikeaa löydä ellei ketään päästä lähelle. Joo, turpaan tulee varmasti kerran tai kaksi, mutta.. no can do. Lähdetään elämään.

Oon ollut tosi ankara itselleni rahankäytön suhteen. SE ON SIIS HYVÄ. Joskus on niitä vaiheita kuitenkin kun on vaan vähän törsättävä. Pakko täsmentää, että oon kyllä kuluttanut rahaa :D Mulle tuli vaan aina tosi paha olo siitä. Aina tuli olo, että olisi pitänyt säästää, vaikka mulla olisi ollut säästössä oikeasti ihan riittävästi. Säästäminen on hyvästä, mutta ajoittaista rahanmenoa ei kannata katua, jos hankinta on oikeasti kannattava tai tuo pitkäaikaista iloa. Esim toinen talvitakki. En voisi olla onnellisempi tällä viikolla hankkimastani talvitakista. Joskus olisin kärsinyt omantunnontuskista sen sijaan, että olisin fiilistellyt sitä että minne meenkin tämä takki päällä, tuntuu kuin olisi jättivilttiin kääriytynyt.

On varmasti sanomattakin selvää, että oon ollut joskus tosi ankara itselleni syömisten suhteen, sitä anoreksia on. Mitään yllättäviä ruokailutilanteita, kaloripitoisuudeltaan tuntemattomia ruokia, aterioiden välisiä naposteluja, viinilasillisia, suklaanpaloja, capucciinoja, tai herra varjelkoon, pitsaa ei tullut kuuloonkaan. Kaikki minimiin.
Tähän tämänpäiväiseen tilanteeseen tämä ei päde, eikä nyt lisättävää ookkaan, kun sen verran, kuinka ihanaa on elää ilman syömishäiriötä, nauttia ruoasta, juomista, oikeasti. Nauttia.

Oon ollut tosi ankara myös liikunnan suhteen. Mulla on edelleen liikuntasuunnitelma, jota noudatan. 4 salitreeniä, 2 juoksutreeniä. Joskus oli pakko mennä ja appajee kuinka ahdisti jos ei mennyt.
Tänään, jos ei sali huvita, teen kotijoogaa. Jos ei huvita juosta, lähden rennolle kävelylle. Tai jos ei vaan huvita mikään liikuntamuoto, niin sitten ei. Joskus on täysin jees jättää treeni ihan kokonaan välistä, ja nähdä kaveria, mennä shoppailemaan tai pitää vaan pyjamapäivä.

Ylipäätään oon ollut ankara rutiinien noudattamisessa. Muistakaa että poikkeukset vahvistaa sääntöjä. Oon todella rutiinia rakastava ihminen, mutta oon oppinut nauttimaan spontaaneista tilanteista, yllättävistä ideoista ja tilanteista jossa on pakko poistua mukavuusalueelta. Tuntuu aina hyvältä palata  tuttuun ja turvalluiseen, mutta, niin isoissa kuin pienissä asioissa, kannattaa joskus höllätä ohjia ja antaa vaan mennä, mennä virran mukana.