En voi sanoa ettenkö olisi voinut olla varautunut siihen että tällainen päätös joskus tulee eteen, onhan molemmat maat aina ollut läsnä mun elämässä. Arki suomessa, lomat unkarissa. Joskus ollut toisinpäinkin. Aina uudet tuttavat ovat kyselleet samoja kysymyksiä: kumpi maa on sulle enemmän koti, kummassa tykkäät olla enemmän, kummassa haluat asua ja elää... En kuitenkaan pahemmin syventynyt näihin kysymyksiin, eikä se syvemmin niiden ajattelu ollut ajankohtaista ainakaan ennen peruskoulun ja sen jälkeen lukion loppumista. Tänne Unkariin mä lukion loputtua lähdin seikkailumieellä kokeilemaan elämää, enkä voi kieltää etteikö tämä tuntuisi kodilta. Mutta niin tuntuu suomikin!?
Kuluneet pari kuukautta on ollut aika raastavia. Tosi mahtavia, mutta näiden asioiden ajattelu vie hurjasti energiaa. Ensin kamppailin sen kanssa, että motivaatio lääkikseen hakemisen suhteen ailahteli. Oon kuitenkin nyt tyytynyt ajatukseen, että se kuuluu asiaan, ja varmasti lääkiksen aikanakin tulee aikoja kun tekee mieli lopettaa koko touhu. Silloin pitää vaan sinnitellä, ja näin mä oon päättänyt tehdä sisään pääsemisenkin suhteen. Seuraavaksi ratkaistavaksi pulmaksi nousikin se, kummassa maassa haluan yliopiston käydä. Suomeen mä suunnittelin palaavani, mutta tiedättekö sen tunteen kun ette vaan saa mielenrauhaa jonkun päätöksen suhteen? Joku sun sisällä pakottaa sua miettimään sun ratkaisua uudestaan ja uudestaan. Oon aatellut pystyväni lykkäämään tätä päätöstä pääsykokeisiin asti, mutta se, millä kielellä luen pääsykokeisiin ei olekaan ihan sama. Termit on erilaisia, kieliasu on erilainen ja noh, Täysin eri kieli. Puhumattakaan siitä että täällä pääsykokeena toimii ylioppilaskoe, joista joutuisin tekemään biologian ja kemian kokeen joihin molempiin sisältyy sanallinen koe. Siitä sitten puhumaan ylioppilaslautakunnalle 15min kemiallisista reaktioista kun mun unkarilaiset kaveritkin nauraa viikottain mun kielikukkasille.
Oon pari viikkoa päättänyt jättää pähkäilemisen sikseen ja antaa ajatusten virrata. Tehdä asioita mistä tykkään ja nautin, tyhjätä päätä yliajattelemisesta. Ja näin mä lampsin eilen myöhään illalla kirjakauppaan ostamaan pääsykoekirjat Unkariksi. Tää tietää vielä toisen välivuoden verran opiskelua, ja Unkarin pääsykokeena toimivia yo-kirjoituksia raapustaessa. Mulla on niin rauhallinen olo, rauha pään sisällä. Tuntuu että oon löytänyt päämäärän mitä kohti mennä, eikä ajatusten lavina haittaa muita tekemisiä.
Oon näitä ajatuksia purkanut mun ystävättärelle suomen puolella. Hän onkin muuten yksi suuri syy siihen miksi suomen jättäminen ties kuinka moneksi vuodeksi on hankalaa. Hänen rauhoittavat sanat ''ei suomi täältä mihinkään katoa'' sai mun pään katastrofihälytyskellojen soinnin loppumaan. 20 vuotta oon jo kahden maan välillä lennellyt, eikä asia tule muuttumaan. Painopiste vaan muuttuu. Itseasiassa sain juuri viestin, että saan tehdä kesätöitä suomessa, rakkaassa kahvilassa <3 Pakahdun onnesta. Eli ei, vaikka päätin tänne jäädä pääasiassa asumaan, ei tarkoita että suomi katoaisi mun elämästä. Pikemminkin sen menettämisen pelko vahvistaa niitä tunnesiteitä mitä mulla sinne on. Ymmärrän sinne sitovien suhteiden merkityksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti